Herkko on läski

Herkko oli iso mies – ei pelkästään kooltaan, vaan olemukseltaan. Hän täytti huoneen jo ennen kuin ehti kunnolla sisään. Askeleet olivat rauhalliset ja painavat, mutta niissä oli yllättävää pehmeyttä, kuin hän olisi koko elämänsä ajan opetellut liikkumaan maailmassa, joka ei aina ollut tehty hänen kokoisilleen. Herkko rakasti ruokaa, mutta ei pelkästään syömistä. Hän rakasti sitä, miten taikina tuntui käsissä, miten voi suli pannulla ja miten keittiö täyttyi tuoksuista, jotka saivat ihmiset hymyilemään jo ennen ensimmäistä suupalaa. Hänen erikoisuutensa olivat juuri sellaiset “läskit herkut”, joista puhuttiin vähän paheksuen mutta joita kaikki silti halusivat lisää.

Läskinen herkku makasi lautasella kuin omaa painovoimaansa uhmaava mestariteos. Sen pinta kiilteli voissa ja karamellisoituneessa sokerissa, reunat rapsahtelivat kevyesti, kun haarukka upposi siihen. Jokainen pala oli kuin pieni synti – lämmin, täyteläinen ja juuri sopivan överi. Se ei pyytänyt anteeksi olemassaoloaan, vaan melkein kehuskeli sillä: “tiedän kyllä, mitä olen, ja juuri siksi sinä et voi vastustaa minua.” Sen tuoksu leijui ilmassa ja veti puoleensa väkisin. Yksi suupala muuttui kahdeksi, sitten kolmeksi, kunnes tajusi, ettei kyse ollut enää nälästä vaan puhtaasta nautinnosta. Se oli juuri sellainen herkku, jota ei syödä kiireessä – vaan hitaasti, melkein ihaillen, kuin tietäisi että jokainen hetki sen kanssa on vähän liikaa… mutta juuri siksi täydellinen.