Persvakoäijä

Persvakoäijät, nuo arjen todelliset sankarit, jotka ilmestyvät paikalle aina, kun homma on niin pahasti pielessä, että hipsterit jopoineen eivät uskaltaudu edes katsomaan. Kun viemäri tulvii tai astianpesukone päättää päästää viimeiset pisaransa keittiön lattialle, sinne ei marssi muotibloggaaja tai joku somenäkyvyyttä hakeva influensseri. Silloin paikalle ilmaantuu persvakoäijä, se huomioliiveihin ja kestohymyyn verhoiltu oman elämänsä pelastaja, jonka housut valuvat vähän väkisinkin paljastaen legendaarisen tavaramerkin. Nämä kaverit eivät yritä tehdä vaikutusta muotilehdissä tai jakaa päivän asuja instagramissa, heidän tavaramerkkinsä on vyötärön alapuolella vilahtava persvako, joka tuntuu olevan tärkeä osa heidän ammatti-identiteettiään. Persvakoäijä ei välitä siitä, että hänen työasentonsa paljastavat vähän enemmän kuin ehkä toivoisit. Hän on siellä tekemässä sitä mihin muut eivät pysty, kyykistymässä, kumartumassa ja sukeltamassa alas viemärin syövereihin, koska jollakin täytyy olla rohkeutta mennä sinne minne muut eivät uskalla edes katsoa. Vaikka älyteknologia ja robotit valtaavat alaa pysyy persvakoäijä aina paikallaan sillä häntä ei korvata millään roboteilla, robotit saattavat kasata autoja tai tehdä muita yksinkertaisia tehtäviä, mutta se ei korvaa sitä hetkeä kun persvakoäijä kurkottaa tuntemattomaan maanalaisen putken syövereihin ja löytää ties mitä jätteitä ja unohtuneita esineitä. Tätä työtä ei voi ohjelmoida tai automatisoida. Se vaatii käsityötä, tilannetajua ja sellaista ainutlaatuista asennetta, johon vain persvakoäijä pystyy. Kun muut juhlivat perjantaita saattaa persvakoäijä olla työvuorossa kaivamassa autoa ojasta tai korjaamassa tukkeutunutta viemäriä. Hän on valmis tarttumaan toimeen, vaikka työ ei ole mediaseksikästä. Hän kuitenkin tietää oman arvonsa. Persvakoäijä on yhteiskunnan näkymätön voiteluöljy, se, joka pitää pyörät pyörimässä, vaikka kukaan ei sitä näe tai huomaa. Tuo mies ei kaipaa itselleen mainetta tai kunniaa, hän haluaa vain kahvikupillisen ja vähän rauhaa työnsä jälkeen. Joten kun seuraavan kerran näet jossain viemärikannen päällä kyykkivän persvakoäijän, muista, että tämä kaveri on todellinen yhteiskunnan rattaiden ylläpitäjä. Se yksi valkoinen rako, joka pilkahtaa hänen housujensa alta, on vain merkki siitä, että hän ei työtä itsensä korostamiseksi, vaan siksi, että maailmamme pysyisi toimivana. Persvakoäijä on symboli suomalaisesta sitkeydestä siitä asenteesta ”että ei tästä tehdä sen suurempaa numeroa”. Hän on se hahmo, joka tarttuu hommaan, vaikka työ vaatisi konttimista tai kurkottelua mitä epä imartelevimmissa asennoissa. Kun iltapäivä koittaa ja päivän työt on tehty, hän nousee jalkeille ja pyyhkii otsaltaan valuvia hikikarpaloita ja lähtee kotiin kuin mitään ei olisi tapahtunut.