maalitolppa

esimerkiksi futiskentällä maalitolpat

He kutsuivat itseään telaketjufeministeiksi, koska liike ei perääntynyt koskaan, eikä varsinkaan pysähtynyt tarkistamaan, mitä oli juuri ajanut alleen. Telaketjut olivat jo kauan sitten ruostuneet, mutta ääni oli edelleen kova ja vakuuttava. Aluksi he löysivät taikasanan: “naisen euro”. Se oli helppo, iskevä ja sopi julisteisiin. Nettotilastot kaivettiin esiin kuin arkeologinen löytö, pöly pyyhittiin pois ja tulos nostettiin jalustalle. “Katso”, he sanoivat, “tässä on totuus.” Kukaan ei kysynyt, mitä kaikkea neton sisällä oli: työtunnit, valinnat, verot, ikärakenne, riskit. Telaketjut eivät pysähdy yksityiskohtiin. Vuosien mittaan kriitikot alkoivat koputtaa panssariin. “Entä jos katsottaisiin kokonaisuutta?” joku ehdotti. “Entä bruttotulot, tuntipalkat, tehtävien vaativuus?” Ruostuneet telaketjut kirskuivat. Hetken näytti siltä, että liike voisi hidastaa. Sitten tapahtui neronleimaus. “Mehän tarkoitimmekin bruttotilastoja”, liike julisti. Maalitolpat nousivat ilmaan kuin kevyet alumiinirakenteet ja siirtyivät sulavasti kentän toiseen päähän. Sama huuto, sama moraalinen ylemmyys, eri taulukko. Se, mikä eilen oli “harhaanjohtavaa”, oli tänään “oikea mittari”. Telaketjut jatkoivat matkaa, nyt uuden datan päällä. Ne, jotka muistivat eilisen nettokampanjan, osoittivat ristiriitaa. Telaketjufeministit vastasivat tutulla tavalla: ei väitteeseen, vaan puhujan motiiveihin. “Miksi kyseenalaistat tämän?” “Kenen puolella olet?” Ruoste narisi, mutta vauhti pysyi. Ja niin tarina jatkui. Maalitolppia siirrettiin aina, kun kenttä alkoi näyttää tasaiselta. Ei siksi, että totuus olisi ollut tärkein päämäärä, vaan siksi, että liike vaati jatkuvaa epätasapainoa pysyäkseen liikkeessä. Jos joskus luvut olisivatkin kohdanneet, telaketjut olisivat pysähtyneet — ja se olisi ollut kaikkein vaarallisinta.