kaappikello

kello 𝘬𝘢𝘢𝘱𝘪𝘯, kuten esim. Roger Karimuksen, tms. kookkaan immeisen kädessä, taikka esim. kaulalla

Kaappikello, joka tunnetaan myös nimellä lattiakello tai pitkän kotelon kello, on lattialla seisova korkea, kaappimainen heilurikello. Se on tyypillisesti noin 1,8–2,5 metriä korkea puinen kaappi, jonka sisällä sijaitsee mekaaninen kellokoneisto, pitkät painopuntit (yleensä kaksi tai kolme) ja heiluri, joka varmistaa tasaisen käynnin. Kello koostuu yleensä kolmesta osasta: yläosassa olevasta kellohuoneesta (jossa on kellotaulu ja mahdollisesti lyöntimekanismi), keskiosan heilurikaapista (jossa heiluri heiluu suojatusti) sekä alaosan jalustasta tai sokkelista. Kaappikellon historia juontaa juurensa 1600-luvun puoliväliin Englantiin ja Hollantiin, jolloin Christiaan Huygens kehitti heilurikellon vuonna 1656. Tämä mullisti ajanmittauksen tarkkuuden verrattuna vanhoihin mekaanisiin kelloihin. Pian sen jälkeen alettiin rakentaa korkeita kaappeja suojaamaan pitkää heiluria, painoja ja herkkiä mekanismeja pölyltä, vedolta ja häiriöiltä. Lontoolainen kelloseppä William Clement kehitti edelleen mekanismia 1670-luvulla, mikä teki kaappikelloista suositun Englannissa. Ne olivat aluksi arvokkaita esineitä, joita omistivat lähinnä kirkot, raatihuoneet, aateliset ja varakkaat porvarit, mutta 1700–1800-luvuilla ne levisivät myös tavallisiin koteihin. Suomessa kaappikellot yleistyivät 1700-luvulla ensin kartanoissa ja myöhemmin talonpoikaistaloissa. Tunnetuimpia suomalaisia valmistajia olivat Etelä-Pohjanmaan Könnin mestarit (kuten Jaakko Könni ja hänen jälkeläisensä), joiden valmistamia kelloja kutsutaan usein könninkelloiksi, könniläisiksi tai mamsellikelloiksi. Nämä kellot olivat usein käsintehtyjä, koristeltuja maalauksilla, leikkauksilla ja kansanomaisilla aiheilla, ja ne edustivat varallisuutta sekä perheen arvostusta. Monissa kodeissa kaappikello oli niin tärkeä, että se periytyi talon mukana eikä sitä voitu myydä erikseen. Tyypillisesti kaappikello käyttää painovoimaa käyntiin: raskaat lyijypuntit nostetaan ylös ketjuilla tai naruilla kerran viikossa tai kahdessa, minkä jälkeen ne laskeutuvat hitaasti vetäen koneistoa. Monet mallit soittavat tunnin lyöntejä tai melodisia soittoja (kuten Westminster, St. Michael tai Whittington), ja joissain on yölyönnin poisto, jolloin lyönnit vaimentuvat yöaikaan. Heilurin pituus (usein yli metrin) mahdollistaa erittäin tarkan ajanoton, usein sekuntitasolla. Nykyään kaappikellot ovat usein perintöesineitä tai antiikkiesineitä, jotka tuovat kotiin rauhallista tikitystä ja kodikasta tunnelmaa. Ne yhdistetään hyvin sekä perinteiseen että moderniin sisustukseen, ja niitä valmistetaan yhä käsityönä Suomessa esimerkiksi Seinäjoella. Englanninkielisessä maailmassa vastaavaa kutsutaan grandfather clockiksi, mikä viittaa pitkään, arvokkaaseen "isoisän kelloon". Toisaalta kaappikelloiksi voidaan kutsua köriläiden, eli kaappien kaulalla roikkuvia tiukuja.